Minä tarvitsen apurahan. Minä tarvitsen apurahan, että voin kirjoittaa siitä, mikä minussa on väärällään, mikä vaatii päästä ulos, minkä kanssa minun on ollut pakko olla vaan ja antaa sen patoutua sisääni. Minä haluan huutaa ääneen, sanoa suoraan ja kertoa, että minulle on tehty pahaa, minä olen syytön ja en minä olisi halunnut. Mutta miten minä sen sanon? Kun hävettää, että on edes milloinkaan, koskaan antanut itselleen tapahtua jotain sellaista. Menettänyt kontrollin niin, että on jäänyt toisten armoille, tullut käytetyksi hyväksi ja saanut tuntea, mitä on se, kun ei ole yhtään mitään, sinulla ei ole mitään merkitystä, eikä mikään mitä sanot, liikuta ketään. He tekevät, niin kuin parhaaksi katsovat, vähentävät arvosi silmissään niin, että olet verrattavissa paketilliseen jauhelihaa, tunteettomaksi möykyksi, jolle saa tehdä, mitä mielii. Mutta tunteehan sen, pakottamisen, väkisin makaamisen ja sen nöyryytyksen, mikä seuraa lopun elämää, kun tietää, että on tullut kohdelluksi niin, miten ei koskaan olisi pitänyt. Kun on tullut miinustetuksi omasta olennostaan, tullut esineellistetyksi ja jätetyksi pimeään nuolemaan haavojaan. Kun on niin reipas, ettei kerro siitä kellekään, koska ei halua, että ihmiset sanovat: Miksi joit? Miksi menit mukaan? Miksi annoit sen tapahtua? Mikset huutanut apua, tapellut vastaan? Miksi olit holtiton? MINÄ en olisi koskaan voinut tehdä niin! Minä saatoin olla järkyttynyt vielä siitäkin, että olin ylipäätään taas kerran suostunut mukaan johonkin sellaiseen, mitä juoppohullu poikaystäväni sai päähänsä. Lähtenyt mukaan veneilemään humalaisen porukan kanssa, jossa kaikki muut olivat miehiä. Uskottelin itselleni, että tämähän on aika kivaa hei, eikös olekin, ja jättäydyin sen tunteen valtaan, että suomalainen saaristo on kaunis ja hyvähän minun tässä on. Oikeastaan tajusin sen harhaksi vasta siinä vaiheessa, kun sisälläni oli vieras mies ja sitten toinen. Ja mitä tein minä? Makasin äänettömänä, silkasta järkytyksestä, silkasta häpeästä ja siitä, että miksi minä jumalan tähden annan tapahtua itselleni tällaista?!?! Että miksi en tajua omaa parastani, miksi saatan itseni tähän tilanteeseen ja miksi en nähnyt, millaisia ihmisiä nämä ovat? Ehkä minua aavistuksen hämäsi arvostelukyvyssäni se, että perheenisiä nämä olivat, kunnon ihmisiä, veneet ja kaikki. Olivat kohteliaita ja kilttejä, huomaavaisiakin ja minä hairahduin uskomaan, että tämä todella oli mukava veneretki saaristossa. Jopa turvauduin näihin paskiaisiin, kun oma poikaystävä jätti minut taas kerran oman onneni nojaan, selviämään yksin, sammui, oli oma paska itsensä ja hylkäsi minut.
Niin minä aloitin. Kirjoitin ylös ensimmäisen muiston, mikä pakottautui mieleeni. Kirjoitin ylös sen, mikä nyt sillä hetkellä vaivasi eniten. Terapeutti luki sen hiljaa ja totesi:
-Sinulla on lahjoja.
- Kiitos, sanoin minä, tottuneena siihen, että taas meni itse asia kuin vesi
hanhen selästä. Herra terapeutti keskittyi siihen, millaiseen muotoon asian
puin, ei niinkään siihen, mitä oli tapahtunut.
- Tarkoitan, että sinun pitäisi ehkä kirjoittaa…
- Niinhän minä juuri tein, kirjoitin.
- Mutta noin niin kuin enemmältikin, ehkä kirjakin?
- Niin, halusin nyt tässä vain kertoa tästä tapauksesta, mikä päälimmäisenä
painaa mieltä. Tämä sattui minulle, kun olin varsin nuori, haavoittuvassa iässä
ja se on jäänyt kalvamaan minua alitajuisesti sisälleni, se melkein jollain
tasolla määrittää, miten näen itseni ylipäätään.
- Ja nokkelakin olet!
Niinpä niin. Miksi minä vaivaudun ylipäätään sanomaan kenellekään mitään?
Miksen vain keksi itse keinoa purkaa tämä paska ulos?
- Mitä tämä tapahtunut saa sinut tuntemaan, noin päällimmäisenä?
- Raivoa, vihaa ja murhanhimoa, noin päällimmäisenä.
- Hmm. Muuta?
- Itseinhoa, häpeää ja musertavaa ahdistusta.
- Hyvin kyllä ilmaiset sen, miltä sinusta tuntuu.
-Kiitos.
- Jos katsotaan ensi viikolle aika ja mietit tässä nyt viikon aikana, miten
tämän tapahtuman olemassaolo on vaikuttanut myöhempiin ihmissuhteisiisi?
Tehdäänkö me näin?
- Ihan sama, joo tehdään vaan.
Ja tästä paskasta joku vielä maksaa jotain? Minulla on lähete, minun käyntini
maksamme me kollektiivisesti verorahoista, mutta että jonkun ihmisen pitää
tällaisesta shaissesta vielä maksaakin? Eipä ihme, että itsemurhatilastot vaan
kasvaa kasvamistaan, jos apua hakiessa apu on tämä.
Menen kotiin. Haluan hukuttautua kylpyammeeseen, mutta koska olen vellihousu,
en tee sitä. Tyydyn juomaan teetä ja katsomaan ikkunasta ulos, lumihiutaleet
kasautuvat ikkunalaudalle. Haluaisin painaa naamani hankeen, tuntea jotain,
kylmää, mitä vain. Tuntea jotain. Noin päällimmäisenä.
